Ei tästä mitään tule, puhisin. Kumisaappaat upposivat syvälle rahkasammaleeseen. Hirvikärpänen tunki silmään. Kaksi ja puoli. Tuntia siis. Sateisessa metsässä.

Päästelen melko rumia ärräpäitä metsässä pääni sisällä. Mäntyharju on mitä mainioin mökkikunta. Metsät pullistelevat sieniä. Kerään joka vuosi kolmisenkymmentä litraa herkkutatteja. Mutta tiedän, että täällä on muutakin. Kuten suppilovahveroita.

Mulla on saalistajan vietti. Olen sitkeä. Ja päätin tällä viikolla, että nyt, seitsemän mökkivuoden jälkeen löydän niitä kuuluja Mäntyharjun suppilovahveroita.

Kun käy aamusaunassa 6.20, pulahtaa pari kertaa järveen ja syö hyvän aamiaisen, on metsässä jo ennen kymmentä. Sataa. Hyvä merkki, ei ehkä tule hirvikärpäsiä kimppuun. Fiilis on korkealla. Tulen kotiin korillisen kanssa. Tää on mahtavaa.

Kaksi ja puoli tuntia kuluu. Rymistelen menemään, enää ei haukan katseeni jaksa zoomata jokaista – kaunista kyllä – rahkasammalmätästä. Ketuttaa. Missä perskeleessä ne sienet ovat?

Olen kiertänyt neljä eri paikkaa, jotka kyllä pullistelevat kaikkia muita sieniä: on haperoita, on haapa- ja sikurirouskuja, viimeisiä kanttarelleja, jotka poimin mukaan. On karvalaukkuja, on kourallinen mustiatorvisieniä. Mutta ei yhden yhtä suppista. Olen nirso. Haluan vain kolmen tähden ruokasieniä.

Kaksi ja puoli tuntia ja neljä paikkaa myöhemmin alan olla melko turhautunut.  Päätin, että nyt saa riittää. Tulen hulluksi kohta. Mutta käyn vielä sen yhden paikan, missä on useasti autoja metsän vieressä. Jotain ne sieltä hakevat. Olen tosin skeptinen, koska jos siellä on jo käyty niin eiköhän ne mahdolliset suppilovahverot ole jo poimittu.

Paikka on hieman erilainen kuin aiemmat. Samaa sammalmätästä, mutta maasto on vaikeakulkuisempaa ja sammaleesta pukkaa puolukanvartta. Ehdin sukeltaa metsän syvyyksiin ehkä viitisen metriä, kun huomasin seisovani suppilovahveroiden päällä.  Osa oransseista varsista oli jo katkennut ja litistynyt askeleideni alla. Mutta aaah, mikä tyydytyksen tunne. Mä löysin niitä. En tosin enempää kuin litran verran. Mutta kuitenkin. Sitkeys palkittiin.

Tämän lisäksi keräsin kolmisen litraa ehtoopuolen herkkutatteja ja voitatteja ja keitin niistä tattiliemen talven risottoja varten. Idean sain, kun juttelin Sillä Sipulin Merituulin kanssa ravintola Kungfun pressidinnerin äärellä. Hän kertoi keittävänsä kaikki liemet itse – ja kertoo saaneensa idean tähän tattiliemeen Ripaus tryffeliä-blogista – ja innostuin. Tätä täytyy kokeilla.

Muuten, kyseinen ravintola Kungfu Lönnrotinkadulla on kokeilemisen arvoinen. Maistelimme tuoreen Chef’s menun, 7 lajia asialaisia herkkuja, mm. itse tehtyjä banh baoja, valkoisia, pehmeitä, vietnamilaisia sämpylöitä ja Hoisin-ankkaa.  Kolme annosta vei lähes jalat alta: tartar korealaiseen tyyliin kimchimajoneesin kyydittämänä, marmorihärkä Yakiniku-tyyliin ja ihastuttavan trooppinen banaanikakku-kookosjäätelöjälkkäri. Ravintola on Master Chefin voittaja Miro Kurvisen ensimmäinen oma ravintola ja hän luotsaa kunnianhimoisena aasialaista fuusiokeittiötään. Tykkäsin. 

Mesta on auki myös lounaalla ja jos ei halua menuuseen venyä, myös a la carte-lista löytyy. Käy tsekkaan. Mä meen nyt ihailemaan mun suppiksia..!