Elämä on kuin tämä suklainen pekaanipähkinäpiirakka. Yllättävä, makea ja herkullinen. Täyttäväkin. Siitä pitää muistaa nauttia. 

Elämä on, sitä miksi sen itse tekee. Eilen istuin kahvilassa ja käsittelin ruokakuvia, odotin alkavaa näyttelysuunnittelupalaveria sekä suunnittelin, mitä pakkaan mukaan tänään alkavalle Veneton viinimatkalle.

Viereisessä pöydässä istui kolme naista. Puhuivat ihmisten burnouteista, irtisanomisista ja ylikuorimittumisista. Niin tuttua jorinaa ja hommaa munkin työssä vielä neljä vuotta sitten. Ei enää, ei! 

Ei, vaikka joku aika sitten tuttu konsultti soitti ja kysyi, milloin siirryn takaisin kunnon töihin, olis paikka henkilöstöjohtajaksi tarjolla. Ha, never. Nyt mä vaan leivon, kokkaan ja roudaan. Niin, ja kuvaan, luonnollisesti.

Rakastan perinteistä amerikanunelmaa eli pekaanipähkinäpiirakkaa, pecan pieta. Sen täyte on karamellimainen ja ylimakea. Kesällä kokeilin uittaa joukkoon tummaa suklaata ja sehän toimi. Piirakka on tummansävyinen, karamellimainen, mutta siinä on pieni suklaan twisti. Ihana, makea ja suklainen pekaanipähkinäpiirakka.

Olen välillä viimeistä hiustupsua myöten uponnut töihini.  Välillä pännii tämä iänikuinen tavaroiden roudaaminen. Kahdeksan kassia ruokaa kaupasta on normisetti. Nekin maksetaan kolmessa erässä -eri asiakkaiden kamoja nääs – ja saan paheksuntaa kanssa kauppailijoilta.

Juoksen kauppaan, juoksen studiolle, juoksen kotiin. Asiakkailla on kiire, kuvilla on kiire, kaikilla kiire samaan aikaan. Kiire, kiire koko ajan. (Olen muuten kuullut, että jos ajattelee, että on kiireinen, niin sitten tietyllä tavalla luo tätä kiirettä ympärilleen ja pitäisi päästä tällaisesta ajattelusta irti. Olen tietoisesti yrittänyt ajatella, että ei mulla ole kiire, mutta kun silti on..)

Mutta tämä kahvilassa ohimennen kuultu keskustelu ravisteli reippaasti. Olen nyt unelmaduunissani, saan tehdä juuri sellaista positiivista, innostavaa, luovaa ja hyväntuulista työtä, mitä haluankin. Olen erittäin onnekas. Onnekas, kun on töitä ja vielä onnekkaampi, kun on työ, jota rakastaa. Ja muistan tämän seuraavan kerran, kun kiskon kahdeksaa kauppakassia pikku-auton takaluukusta ja roudaan, roudaan..hikipäässä..

Mutta nyt, aika nousta. Suuntaan Pohjois-Italiaan, Venetoon tutustumaan perheomisteiseen Pasqua Wineryyn. Ja eiköhän tämä tarkoita puhetta Amaronesta, Valpolicellasta, Soavesta ja Bardolinoista, näin muun muassa..!