Siis niin parasta. Metsä on täynnä ruokaa. Sinne vain hortoilemaan ja pian on menulla voikukkaleipää, nokkospestoa ja horsmafocacciaa. 

Nokkospesto. Tai nokkosherkut yleensä. Piikikkyydestään huolimatta nokkonen on yksi suosikkini villiyrteistä. Sen maku on erinomaisen hieno, se -kuten villiyrtit nyt yleensä – on hyvin satoisa ja näin visuaalisena ihmisenä nokkosen ruokiin tuoma tummanpuhuva vihreä miellyttää silmää.

Villiyrtit ovat vieneet sydämeni. Toisessa kirjassa olikin lukuisia reseptejä näistä metsän herkuista, kuten mm. tämä nokkospesto ja täältä blogista löytyy toinen mokoma. 

Ostin mökille varsinaisen menopelin, vanhan fillarin joka on ehostettu sateenkaaren värein. Tämä pyörä on kuljettanut mut aivan uusille seuduille hortoilemaan. Kori keikkuu tarakalla saksineen ja hanskoineen. Pieniä mökkiteitä on upeaa viilettää. Sitten pyörä kumotaan ojan vireen (ei ole jalkaa..) ja möngitään syvämmelää metsään keräämään villiyrttejä. Ei siinä menen kuin vartti ja kori pullistelee kauden herkkuja.

Metsässä vallitsee runsaudenpula. Ketunleivät jätin suosiolla metsään, sillä villiyrtit kannattaa valmistaa heti, etteivät ne aivan nuupahda.

Ja niin. Punkkitarkastus kannattaa metsämönkimisen jälkeen suorittaa. Ihan vain iloisesti riisutaan ilkosilleen ja sitten tarkistetaan, ovatko pilkut luomia vai punkkeja. Kotimatkalla nimittäin istuskelin autossa muina naisina kännykkää räpläten. Sivusilmällä huomasin, kuinka pieni punkinilkiö möyri paidassani. Sen punkin tarina päättyi tienposkeen, mutta edelleen kutittelee joka puolelta..

Villiyrtteilyssä on vaarapuolensakin..

Näiden aika on nyt:

Horsmafrittata
Horsma-raparperipiirakka
Nokkos-pekonirisotto
Voikukkaleipä
Sitruunainen juustokakku poimulehtikoristeella