Jotain maukasta

ruokablogi

Navetta muutti keittiöön – parmankinkku-viikunapizza

by

Kohtele meitä varoen!

Tai siltä täällä tuoksahtaa. Parmankinkku haiskahtaa possulta. Gryuyére lemahtaa lehmän nahalta. Ollaanko keittiössä vai navetassa? Hajuista viis. Mikä herkullinen pizza näistä syntyykään!

Muutto sotkee edelleen ruokakuvioita. Kaapista löytyy, mitä löytyy. Illalla tuli ekat vieraat kyläilemään ja piti pikaisesti vääntää jotain purtavaa. Kaapissa oli suolaista parmankinkkua ja kaappiin unohtunut gruyére-juusto. Ensimmäinen haiskahtaa vahvasti eläimeltä ja juuston vahva nahan hajukaan ei jää kakkoseksi. Mutta ei anneta hajun hämätä. Molemmat ovat maukkaudessaan kuin luotuja lauantai-illan pizzaan. Lisäksi hedelmävadissa köllötteli lempikuvattaviani eli tummanpuhuvia, kypsiä viikuinoita. Kyllä, näistä aineksista syntyy makoisa pizza. Ei kun hommiin!

Viikuna-gruyérepizzassa on makua ja mehevyyttä.

Viikuna-parmankinkkupizza

n. 100 g hyvää parmankinkkua
2 viikunaa
italialaista metsähunajaa
2 dl raastettua gruyére-juustoa
tuoretta rucolaa

Pohja:

2,5 dl vettä
1/2 ps kuivahiivaa
1/2 tl suolaa
1 tl hunajaa
5 dl jauhoja+ n. 1 dl leipomisvaiheessa lisää
2 rkl oliiviöljyä

Tomaattisose:

Sekoita puolikkaaseen tomaattipuretuubiin 1/2 tl sormisuolaa, rouhaus mustapippuria, hieman oreganoa ja pari rkl oliiviöljyä. Levitä pizzapohjan päälle.

Nostata pizzataikina. Se saa olla löysää. Taputtelen lisää jauhoja siinä vaiheessa, kun painelen sitä pellille. Näin pohjasta tulee ihanan pehmeä ja hieman pullea. Taikinasta tulee yksi iso pyöreä pizza pellille. Levitä päälle maustettua tomaattisosestta ja revi parmankinkkupalat soseen päälle. Lisää seuraavaksi juusto ja juuston päälle viipaleiksi leikatut viikunat. Laita jokaisen viikunan päälle hieman hunajaa. Herkku paistetaan 225 asteisessa uunissa n. 10 minuutin ajan eli kunnes juusto on hieman ruskettunut ja se kuplii iloisesti.

Tämän pizzan kanssa maistui makoisalta Alkon uutuus Ripassa, Collina del Sole Ripasso Valpolicella Superiore. Hillomaista ja tuhtia tämäkin.

Omenoita ja muuttohommia – omena-mazariinipiirakka

by

omenapiirakka, omena-mazariinipiirakka

Muutto. Mikä ihana tekosyy syödä kaikkkea käteen sattuvaa ja epäterveellistä. Mutta eihän mazariinitäytteinen omenapiirakka ole epäterveellistä? Ihanaa se ainakin on kuuman kahvin kera. Hetken pysähdys ennen kantamista, tyhjentämistä, asettelua ja tavaroiden etsimistä.

Mun lempiomenapiirakka on rakkaan isoäidin reseptikätköistä. Siinä leivotaan ohuen ohut taikinapohja rahkasta, voista ja vehnäjauhoista. Kaikkia tulee saman verran. Taikina kaulitaan laihaksi levyksi ja peitetään happamien omenoiden siivuilla. Päälle tupsutellaan reippaasti kanelia, sokeria ja siirappia. Ja piirakkaa paistetaan kuumassa uunissa kunnes reunat ovat ruskeat ja rapeat. Isoäiti leipoo tätä aina pelillisen kerrallaan. Ja siinä ei ollut palaakaan liikaa. Kaikki syötiin samoin tein.

Oma reseptini on piirakkamaisempi ja muheva. Siinä murotaikinapohjan päälle tehdään pehmeä mazariinitäyte. Ja piirakka tarjoillaan paksun vaniljakastikkeen ja kinuskin kyydittämänä. Ja mikä parasta. Tämä kakku säilyy mehevänä viisikin päivää. Makoisan mazariinin ansiosta. Mutta nyt muuttohommiin. Tässä resepti viikonlopun omenaherkkuun.

Matkalla uuniin ruskettumaan.

Omena-mazariinipiirakkapiirakka

Pohja: murotaikina omasta suosikkireseptistä tai kaupan pakastealtaasta, mitä kiireinen muuttaja suosii.

Mazariini:

150 g mantelijauhetta
150g pölysokeria
yhden vaniljatangon siemenet
2 valkuaista

Lisää lopuksi:

75g voita
2 keltuaista
2 tippaa manteliaromia

Päälle:
3-4 hapakoa omenaa viipaleina
1/2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
2 rkl ruokosokeria

Sekoita kuivat aineet keskenään, lisää vaniljatangonsiemenet ja lopuksi sekoita aineksista itsetehty marsipaanimassa. Voit käyttää myös kaupan marsinaanitankoja ja raastaa ne, mutta itsetehty marsipaani on aivan jotain muuta.. Pari tankoa tähän tarvitset, jos kaupan hyllyllä käyt.

Paista 200 asteisessa uunissa n. 15 minuutin ajan. Ohjeesta tulee halkaisijaltaan parinkymmenen sentin piirakka.

Pyhää meditaatiojuomaa Toscanasta

by

Avaruusmaisemaa meditaatiokupissa.

Tuijottelen lasinpohjalle. Sieltä katselevat syksyn värit. Poltettua oranssia, okraa ja kylmän puremaa keltaista. Ulkona pimenee jo nopeasti. Syyskuu on harppauksen päässä.

Vinsanto-jälkiruokaviinit eivät aiemmin ole koskettaneet mun makuhermoja. Sillä tavalla. Että tekisi mieli ylistää tätä juomaa.

Vin Santo on toscanalaista makeaa jälkiruokajuomaa, jonka rypäleet kellivät sadonkorjuun jälkeen ruokomatoilla lämmössä kuivumassa. Tätä mäkin haluaisin vielä tehdä, kelliä lämmössä, mutta vääjäämättä kesä on jo ehtoopuolella. Pyhän viinin nimi juontaa juurensa siitä, että tätä makeaa viiniä on tarjoiltu uskonnollisissa messuissa.

Lohtua syksyyn.

Vaikka tämä pyhä viini valmistetaan jälkiruokaviinien tavoin, löytyy makeusasteita kuivasta todella sokeriseen meditaatiojuomaan. Ja tähän nyt törmäsin. Aiemmat juomani Vin Santot ovat olleet ensikosketukseltaan kiusoittelevan makeita, mutta jälkimaku on ollut yllättävän lattea ja meditointi on jäänyt pahasti kesken.

Mutta Sangallo Vinsanto Di Montepulciano ei jätä kesken. Se on paksua, makeaa ja syksyn keltaisissa väreissä sykkivää lohtujuomaa syksyyn. Ihanaa sellaisenaan. Nautinnolliseen meditointiin. Tai siemailtuna syksyn marjaisten ja makeiden jälkiruokien kanssa. Sangallo lasiin tuijotellessa, kultaisia sävyjä ihaillessa, sain niskalenkin syysangstista ja perjantaista tuli astetta pyhempi. Sangallo Vin Santon kera. Alkosta. Parikymmentä euroa. Se on vähän. Pyhästä perjantaista.