Ah, ah. AH! Siinä vaiheessa, kun alkaa ruokiaan sinuttelemaan, päässä taitaa viirata jo jonnin verran. Mutta kun, mutta kun tämä karamellisoitu sipulikeitto oli aivan itkettävän hyvää.

Kaipaan ruoasta lohtua. Talvella, arjen keskelle, töiden vastapainoksi, kaikkia haavoja parantamaan. Kuten tuossa jo tällä viikolla totesin, laitan ruokaa, kun nyppii. Silloin unohtaa ikävyydet. 

Ja nyt paljastan, että syön ruokaa näin talvella itseäni lohduttaakseni. No muun muassa. Mutta syön myös iloon, riemuun, nälkään ?!, syömisen ilosta, juhlimisen riemusta. Ja ihan vain ruokia tutkaillakseni. Syön ja elän.

Lohduttava ruoka on täyteläistä, pehmeää, hieman makeaa, sopivasti rasvaista ja yksinkertaisesti niin mainion makuista, että kun tätä ruokaa syö, ei ole mitään, mitä juuri sillä hetkellä mielummin tekisi. Ei mitään. Tämä karamellisoiduista sipuleista valmistettu keitto kuuluu tähän lohturuokakategoriaan eittämättä. Tämä keitto on ihan ykköskeittoni. Parempaa en tiedä. Enkä osaa tehdä.

Makailen tässä sängyllä tällaisen erittäin hyvin syödyn viikonlopun jäljiltä – mieletön boysenmarjakakku tulossa blogiin, jahka ehtii – selaan toisella kädellä Netflixiä jo viidettätoista minuuttia etsien jotain katsottavaa ja kirjoittelen sokerihumalassa -ne sukulakut -päättömyyksiä tänne blogiin. Parasta lopetella, mutta älä unohda tätä sipulikeittoa. Tartu hetkeen, syö ja juo! Huomenna voi olla liian myöhäistä.

Kiitos ja anteeksi.

Reseptini julkaistu ensi kerran Iltalehden ruokatorstaisivuilla lokakuussa.