Jotain maukasta

ruokablogi

Heräämisiä

by

Uskaltaako tätä vielä sanoa ääneen?

Uskaltaako tätä vielä sanoa ääneen?

Nyt se tuoksuu, näkyy ja tuntuu luissa sekä ytimissä.

Viime syksynä. Viime hetkillä ennen routaa, istuttin keittiön ikkunan alle lahjoitettuja, ostettuja -vaan ei kuitenkaan varastettuja – tulppaanin sipuleita. Istutin monen monituista väriä, varmaan liian lähekkäin. Ja pelkäsin, että myös liian pintaan. Niinköhän routa syö ja pakkanen puree nämä?

Palasin juuri neljän päivän reissulta Barcelonasta. Siellä on meidän mittapuun mukaan jo kesä. Vaikka kaduilla arimmat kulkevat toppatakeissa ja vain turistit haluavat istua ulkopöydissä. Vähän nauratti, sentään reippaasti parinkymmenen asteen paremmalla puolella. Tuo lämpötila, nimittäin. Meillä ei siis täällä koto-Suomessa toppavaatteita riisuttaisi missään vaiheessa vuotta.. Barcelonassa hyppäsin talvesta ja lumisesta maisemasta suoraan kesään. Heräsin eloon.

Jonossa kohti kevättä.

Jonossa kohti kevättä.

Jokainen vaatteiden alta paljastettu millimetri ihosta imi lämpöä. Aurinko maalasi ruskeaa väriä pintaan. Taivas oli kirkas ja sininen. Mutta silti. Tänä aamuna istuin pitkään keittiön ikkunan edessä aamukahvilla, katselin ulos ja olin onnellinen. Vaikka lämpöä on vain 10 astetta.

Lumi oli neljässä päivässä haihtunut, krookukset kukkivat ja ne tulppaanit olivat heränneet. Olen sydänjuuriani myöten kevätihminen enkä skippaisi tätä heräämisvaihetta mistään hinnasta. Siirtyisi suoraan kesään. Tuosta vain. Ehei.

Pieni ja hento.

Pieni ja hento. Ote?

Kevät ennakoi. Kevääseen liittyy odottaminen. Jotain tapahtuu. Ja sitä tunnetta hellin. Barcelona lämmitti ytimen ja muistan taas, miltä lämpö tuntuu. Keittiön ikkunasta näkyvä eloonheräämisnäytelmä voitelee talven riepomaa sielua. Vivaldi on tämän tunteen tiivistänyt, musiikiksi hienosti pukenut. Tältä se nyt tuntuu. Raikkaalta, kirkkaalta, ylväältä. Ja siltä, että pieni sydän pakahtuu ilosta.

Syksyinen Lappi on lempeä

by

Nokipannusta iltakahvit kodassa.

Enkä puhu nyt rakkaudesta. Vaan siitä lämpimästä tunnelmasta, minkä ruskaan koristautunut Pyhä jätti mieleeni. Lempeä, keltainen Pyhä.

Edeltävä kokemus Lapista oli karu. Levillä mittari näytti -34 astetta. Lumilaudan kanssa kohti hissiä surffaillessa pakkanen paukautti siteet poikki. Mutta nyt koin Lapin ruska-aikaan. Pyhätunturin kupeessa. Ja sain rakkaudella tehtyä ruokaa. Poroa kaikissa muodoissaan. Keitossa korvasienten kanssa. Keitossa maa-artisokan lempeyttämänä. Kielenä, kylmäsavuna ja kuivattuna. Poromina ja maksana. Sisäfileenä ja munakkaassa. Korvasienet vaanivat poropiirakassakin – sienisato oli kuulemma runsas.

Joukossa vielä vähän vihreää.

Kaikki ruoat olivat perinteisiä Lapin ruokia. Ja todella taidolla valmistettuja. Puuha-akka pitopalvelu kestitsee vieraita sen seitsemän lajin herkuilla. En muista ihan hetkeen syöneeni näin herkullisia ruokia perä jälkeen jokaisella aterialla. Mieleen jäivät ainakin mehevän muheva poro-sienipiirakka, sopivan suolainen Lapin ukon porokeitto ja vedet kielelle herauttava untuvainen poro-maa-artisokkakeitto. Puuha-akankin käyttämiä poro- ja Lappi-reseptejä on koottu paliskunnat.fi -sivustolle. Kokeilemisen arvoisia kaikki.

Lumen sijasta sumuvuori.

Maaruska on punainen.

;

Kermassa ei säästellä.

Pyhätunturi loisti maaruskassa. Ylhäällä tosin oli niin sumuista, että viehättävästä Tsokka-ravintolasta ei nähnyt ulos. Eipä tuo haitannut, kun tarjolla oli jyrkkää tai loivaa jallukaakaota tai perinteisempää mintulla. Oli se Pyhä myös kermainen. Kermaa keitoissa, kermaa kaakaoissa..

Olisinko muutenkaan?

Pyhäjärvi on matala reunoiltaan. Joten kirpaisevan raikkaaseen järveen ei sukelleta. Savusauna lämmitti kohmeisia jalkoja ja mieli lepäsi.

Savua saunassa ja savua kodassa.

Ja illan pidot päättyvät tunnelmalliseen kotaruokailuun. Jossa lohi loimuttuu, puikulat nappaavat väriä pintaan valurautapannulla ja snapsi kyydittää alkupalalautasen herkkuja. Savu tarttuu hiuksiin, mutta tämä on vain jatkumoa iltapäivän savusaunalle. Jälkiruoka leipäjuustoineen ja lakkoineen tuudittaa lievään nirvanaan.

Kota kukki keltaisena.

Tämän matkan jälkeen tiedän, että mun Lappini on syksyinen, keltainen ja värikäs. Enkä sanonut hyvästi, vaan näkemisiin.

Paratiisielämää

by

Sitruuna ui.

Varpaat syvällä hiekassa. Turkoosi meri katseen alla. Pinjapuiden tuoksu nenässä. Rantakatujen ravintoloissa kypsentyvät merenherkut. Ja illalla hiiligrilli kuumenee.

Aurinko kutittelee hereille kuuden jälkeen. Begur nukkuu vielä. Mutta aurinko on noussut meren ylle. Avaan lasioven terassipihalle, kirkkaan turkoosi vesi altaassa on sileää. Pulahdus kädenlämpöiseen veteen ja nautinnollinen puolen tunnin aamu-uinti pulujen kujertaessa pinjapuissa.

Aamiainen noudetaan kahdeksalta lähikaupasta. Aamukahvin lisäksi pöydässä tuoksuvat suklaacroissantit ja rapeakuorinen patonki. Tomaatit ovat isoja ja muhkuraisia. Auringon lämpö alkaa tuntua jo voimakkaammin. Mittari näyttää 27 astetta.

Aamiaisen jälkeen auto alle ja pieniä, kippuraisia teitä kurvaillaan kohti rantaa. Se voi olla Llafranchin pehmeähiekkainen ja pitkään taiteilijoiden ja näyttelijöiden suosimana ollut hiekkabiitsi tai vaikkapa Tamariun kivisempi ranta, jossa snorklaajalla on hyvä olla.

Kuumin aika vilvoitellaan rantakadun tasokkaissa ravintoloissa. Paellan tyyppinen hummeripata, minimaaliset, friteeratut mustekalat tai hiekka-ankeriaat, patatas bravakset ja pan con tomato tilataan pöytään. Ehkä vielä jaksetaan lautasellinen sydänsimpukoita, jotka on hyörystetty valkoviinissä ja yrteissä.

Ruoka on yksinkertaista lähiruokaa ja ylisanojen tuolla puolen. Täällä on hyvä olla. Jälkiruoaksi tiukka espresso ja lusikka raksauttaa rikki Crema Catalanan poltetun sokerikuoren.

Iltapäivällä aallot nousevat ja tunnin pari jaksaa vielä olla aaltojen heiteltävänä rantavedessä. Sitten suunta kohti kotivillaa – mutta sitä ennen piipahdus ruokakaupassa.

Kauniita kuin karkit.

Vihannesloisto kaupoissa on vailla vertaansa, mutta kala- ja äyriäistiski on se, josta illallisen pääaines valitaan. Merikrotti irvistää jäiden päältä, vieressä kellii katkoja joka koossa ja hummerit heiluttelevat saksiaan. Täällä tuoksuu tuore kala. Joskus grillataan jättikatkoja, jotka ovat värjäytyneet chilimarinadissa ja jotka grillin lämpö paistaa entistä punaisemmiksi. Toisinaan valmistetaan sydänsimpukat viinissä persilja-valkosipulihöystön kera. Tai laitetaan kampasimpukat gratinoitumaan grilliin.

Muutama pulahdus iltapäivällä vielä altaalla ja sitten ruoanlaittoon. Hiiligrilli kuumenee, ilta saapuu ja kaskaiden siritys kovenee. Grillistä nousee mykistävä tuoksu. Terassilta katsellaan purjeveneiden virtaa ulapalla.

Piskuiset hieta-ankeriaat maistuvat ihan muikulta.

Ruoan jälkeen maistellaan vielä lasi punaista. Hablan tilan Habla del Silencio ei jäänyt viime vuoden Habla 6:n jalkoihin. Vins i licors Grau myy viinejä vaativaankin makuun. Tosin tilaaminen Suomeen ei onnistu. Vastaus oli yksiselitteinen: ’Finland, no.’

Costa Bravalla huolet huuhtoutuvat Välimereen, ruokaentusiasti nauttii, rantalomailija saa pulikoida sydämensä kyllyydestä ja luonto on vielä koskematon. Costa Brava on hyvin säilynyt salaisuus. Pidetään se sellaisena.

Viikko paratiisielämää ja paluu Suomen suveen ei tunnu pahalta. Ei kirpaise sade tai pilvet, sillä Costa Brava helli meitä kesällä ja lämmitti luita myöden. Täältä mun kesä aina alkaa.

—-
Jotain maukasta -ruokablogi keittää, paistaa ja kokeilee.