Uskaltaako tätä vielä sanoa ääneen?
Nyt se tuoksuu, näkyy ja tuntuu luissa sekä ytimissä.
Viime syksynä. Viime hetkillä ennen routaa, istuttin keittiön ikkunan alle lahjoitettuja, ostettuja -vaan ei kuitenkaan varastettuja – tulppaanin sipuleita. Istutin monen monituista väriä, varmaan liian lähekkäin. Ja pelkäsin, että myös liian pintaan. Niinköhän routa syö ja pakkanen puree nämä?
Palasin juuri neljän päivän reissulta Barcelonasta. Siellä on meidän mittapuun mukaan jo kesä. Vaikka kaduilla arimmat kulkevat toppatakeissa ja vain turistit haluavat istua ulkopöydissä. Vähän nauratti, sentään reippaasti parinkymmenen asteen paremmalla puolella. Tuo lämpötila, nimittäin. Meillä ei siis täällä koto-Suomessa toppavaatteita riisuttaisi missään vaiheessa vuotta.. Barcelonassa hyppäsin talvesta ja lumisesta maisemasta suoraan kesään. Heräsin eloon.
Jonossa kohti kevättä.
Jokainen vaatteiden alta paljastettu millimetri ihosta imi lämpöä. Aurinko maalasi ruskeaa väriä pintaan. Taivas oli kirkas ja sininen. Mutta silti. Tänä aamuna istuin pitkään keittiön ikkunan edessä aamukahvilla, katselin ulos ja olin onnellinen. Vaikka lämpöä on vain 10 astetta.
Lumi oli neljässä päivässä haihtunut, krookukset kukkivat ja ne tulppaanit olivat heränneet. Olen sydänjuuriani myöten kevätihminen enkä skippaisi tätä heräämisvaihetta mistään hinnasta. Siirtyisi suoraan kesään. Tuosta vain. Ehei.
Pieni ja hento. Ote?
Kevät ennakoi. Kevääseen liittyy odottaminen. Jotain tapahtuu. Ja sitä tunnetta hellin. Barcelona lämmitti ytimen ja muistan taas, miltä lämpö tuntuu. Keittiön ikkunasta näkyvä eloonheräämisnäytelmä voitelee talven riepomaa sielua. Vivaldi on tämän tunteen tiivistänyt, musiikiksi hienosti pukenut. Tältä se nyt tuntuu. Raikkaalta, kirkkaalta, ylväältä. Ja siltä, että pieni sydän pakahtuu ilosta.