Siitä tykkään. Ja sen nämä jampat osaavat.

Pöydällä on pyörinyt kaksi keittokirjaa, joihin on pitänyt tutustua. Kirjat kyllä kiinnostivat, mutta aika on ollut – taas -kortilla. 

Mutta nyt tsekkattuna sekä Sami Tallbergin Villiä ja valloittavaa että Santeri Vuosaran Pallogrillauksen lyhyt oppimäärä. Kesäkirjoja molemmat ja inspiroivia sellaisia.

Aloitetaan Samista. Samilta kirjaa pukkaa tuon tuosta ja edeltävä kirja ei niinkään innostanut – lähtökohtaisesti jo siksi, että jäin kiinni tuijottelemaan kuvia. Miksi niissä oli kolhiintuneita ja kärsineitä kuvauskohteita. Hedelmät.  Pikkuraukat. Joku oli niitä oli kaltoin kohdellut ja huomioni karkasi resepteistä. Mutta nyt tämä uutukainen imaisi mukanaan. Ei kärsimysnäytelmää tässä.

Villiä ja valloittavaa lupailee suomalaisen nykykeittiön helmiä. Hienosti sanottu, mutta ei sitä kannata säikähtää. Kirjassa vuorottelevat reseptit perisuomalaisilla raaka-aineilla sekä tekstinpätkät suomalaisesta ruoasta, perinneruoistamme, villiruoista, kokonaisuudessaan kaikesta meille ominaisesta ruokakulttuurista. Jopa olutkulttuurista oli oma lukunsa.

Molemmissa -resepteissä ja välispiikeissä – on onnistuttu. Reseptit ovat ihanan simppeleitä, mutta jokainen jollain pienellä twistillä, joka saa innostumaan. Tätä haluan kokeilla.

Näitä tätä haluan kokeilla-hetkiä koin etenkin vadelmavispipuuron, emmenthalleivitetyn possunleikkeen, raakavihanneksien ja piparjuuren kohdalla. Juuri passeleita kesäruokia. Helppoja, mutta ei kuitenkaan tylsiä. Tekstit sisälsivät pientä tutkimustietoutta ja nice to know-jutustelua besservissereille. Kuvio toimii!

Ainoa, mitä jäin kirjan nimen innoittamana kaipaamaan, oli opastavia kuvia villiyrteistä. Olen syntyjäni metsäläinen pääkaupunkiseudulta (kyllä, se on mahdollista) ja pienenä samoilin luonnossa syöden ketunleipiä, pihkaa, keitin kahvia voikukanjuurista ja käryttelin kaisloja tupakkana (ups, ei kuulu joukkoon).

Tunsin siis paremmin kuin auttavasti syötävät kasvit luonnossa, mutta nyt nämä jo onnellisesti nokkosta, ketunleipää, voikukkaa ja horsmaa lukuunottamatta unohtuneet.  Luulin kirjan perusteella, että tätäkin tietoutta kirja jakaisi. Mutta ei. Vaikka onhan se Sami tehnyt tästä aiheesta ihan erillisen kirjan. Mutta silti! Tämä edelleen nouseva trendi olisi sopinut joukkoon.

Ja sitten Santerin sarjakuvakirjaan. Pidin todella paljon ’Rakkaat juurekset’-kirjasta. Kun kuulin, että Santerin seuraava keittokirja on sarjakuva, olin skeptinen. Eihän se nyt voi toimia. Tai olla kiinnostava. Ja grillauskirja, kaksilahkeisilleko vain?

Mutta hitsit, ei kirja ole pelkkää sarjakuvaa. Sarjakuvissa käydään läpi simppelisti ohjeita suoragrillaukseen ja reseptiikka kulkee nätisti ja normaalina sarjakuvien joukossa. Kuten edeltävässäkin teoksessa, myös tässä kirjassa reseptiikka on tuoretta ja innostavaa. Kokeiluun menee possunniska savuoluessa, kuivatuilla luumuilla tätyetty makkara ja ihan heti nyt tänne mulle jallulla maustettua moussea grillatuista banaaneista. Mistä sä Santeri revit nämä villit ideat?

Kirja on varmasti myös perheen miesväen mieleen. Ainakin meillä kirja katosi sohvannurkasta, mihin olin sen jättänyt hetkeksi mennessäni jotain muuta tekemään. Ja takaisin en saanut. Ihan heti. Kas, kun ei lähtenyt jo kasslerin ostoon.

Tässä kaksi kirjaa, jossa molemmissa on sitä, mistä itse tykkään ja mihin pyrin reseptiikassani. Ruoanlaiton ei tarvitse olla hifistelyä ja vaikeaa, mutta respetiikan pitää tuoda jotain tuoretta twistiä perinteisiin resepteihin nähden. Keittokirjasta täytyy voida ammentaa uusia raaka-aineita, kokeiluja, elämyksiä.

Nämä molemmat kirjat- hyvin erilaiset tosin – osuivat ja upposivat. Kiitos, pojat kesäinspiraatiosta!

Kirjat saatu arvostelukappaleina kustantamoista.