Työntekijöiden allekirjoittama.
Vai onko? Valmisruoka siis. Käytiin Keravalla katsomassa. Ja maistamassa.
’Luottamus valmisruokaan on laskussa’, huokaa Kati Rajala, Kokkikartanon toimitusjohtaja. Eihän tuo tietysti ihme ole, kun miettii, mitä tarinoita valmisruoasta tuon tuosta nousee esiin. Toisaalta itse tuumailen, että kun aika on kodeissa niin kortilla, että saattavat valmisruokapaketit tarttua helpommin kiireisen isän tai äidin käteen. Aina ei vain jaksa.
Mutta luottamuspulasta johtuen Kokkikartanossa on hihat kääritty ja lähdetty valmisruokamanifestin turvin ajamaan asiaa hyvän valmisruoan puolesta. Piskuisen Kokkikartanon koko henkilöstö uskoo manifestiinsa. Ja viihtyy työssään. Uskon, kun luottamusmies näin vakuutti.
Kokkikartanolla einestyöntekijä Karin keitteli reilut 40 kg makaronia ja sekoittti joukkoon suurin piirtein saman verran jauhelihaa. Liha tulee Snellmannilta ja maito on Valion. Jauheliha ja tuore sipuli paahdetaan kotiolojen tapaan. Vähän isommissa astioissa vain. Kuulostaa ihan normimeiningiltä. Lisäaineita ei Kokkikartanolla vuokiin lisäillä, vaan kotioloja pidemmän säilyvyyden takaavat korkean hygienian tilat. ’Luullaan, että valmisruoat sisältävät runsaasti lisäaineita, mutta näin ei välttämättä ole’, Rajala kertoo.
Missä sitten on valmisruoan suurimmat erot kotiruokaan nähden? Tätä pohdittiin ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin, Uudenmaan marttojen toiminnanjohtaja Anne Lempisen ja ruokatoimittaja Riku Kiviniemen alustamana.
Tiivistetysti päädyttiin seuraaviin toteamuksiin: kotimaisuusaste valmisruoissa on jossain kahdeksankymmen prosentin hujakkeilla parhaimmillaan, valmisruoan proteiinimäärät eivät ole kotiruoan veroisia ja valmisruoka ei tule suoraan kattilasta pöytään, kuten kotiruoka. Yllättävän nopeasti muuten valmisruoka kauppaan kuitenkin ehtii, jopa neljässä tunnissa. Niin ja tiukasti todettiin myös, että valmisruoka sellaisenaan ei riitä. Lautaselle on saatava lisäksi jotain tuoretta ja jotain vihreää.
Onko valmisruoka kuin mörkö puussa vai arjen apu? Yhdelle yhtä, toiselle toista. Mutta vierailu Keravalla, Kokkikartanon valmisruokatehtaalla avasi silmiä. Ja poisti joitain harhaluuloja.
’Nälkäinen syö vaikka jänistä’, isoäitini toisinaan tokaisi. Itse pistelen sujuvasti muun muassa kaupan pinaattilettuja ja hopeakuorisia kiusauksia ja muistan yhdenkin pikkutytön, joka tokaisi itsetehtyä marjapuuroa eteensä saatuaan epäilevänä, että onko tämä sitä samaa, sitä neliönmuotoista, mitä meillä yleensä syödään? Että näin.
