En muista hetkeen käyneeni kahtena päivänä peräkkäin samaisessa ravintolassa. Nyt tuli näin tehtyä. Ja ihan vain siksi, että ravintola Werner on ilahduttava tuulahdus uutta ravintoloiden saralla Helsingissä.
Tässä on jotain samaa fiilistä kuin Stokiksen suosikkirafloissani, mietin ravintola Werneriin ovesta astellessani. Avaraa, skandinaavista, mutta lämminhenkinen tunnelma. Lista täynnä kiintoisia annoksia. Ravintolan sijaintikin on mitä mahtavin WSOY:n entisissä tiloissa – siitä siis nimi juontaa juurensa – Ruttopuiston kupeessa. Ja kyllä, kadulle aukeaa keväällä 30-paikkainen terassi.
Sisätilojen puna-valkoinen laattalattia, vaalea, tyylikäs puusistus, farkkuasuiset lukuisat tarjoilijat, avotuli keittiössä ja ne jättikokoiset Riedelin 001-lasit pöydissä toivottavat ruokailijat tervetulleeksi. Lupaavaa. Tuli kotoisa olo, täällä viihtyy. Hyvältä vaikuttaa siis tähän asti. Mutta yleensä ongelmana meillä mielestäni onkin, että ruoka ei kiri samalle tasolle kuin raflojen viihtyisät tilat. No, katsotaan, mitä tuleman pitää.
Katselen keittiön touhuja jättikokoisen Riedel-lasini läpi. Naurattaa. Tällainen se viinilasin tulee olla. Tässä on stailia. Lieskat lyövät keittiössä ja hyvät tuoksut hiipivät ravintolasaliin.
Ja pian on pöytä koreana. Maistelen Werberin pikkusyötäviä ja alkupaloja. Pehmeää, ruskistetulla voilla siveltyä perunarieskaa ja zataarhummusta. Ihanat maut täyttävät kielen ja nuolen sormista rieskan runsasta voisulaa. Kohta on kamerakin sotkussa tässä herkutellessa. Talon leikkeleitä on piskuisella lautasella tarjolla neljää sorttia. Kaikki heidän omiaan, Harjun makkaratehtaalla valmistettuja. Herkullisia, luonnollisesti.
Tykkäsin myös feta-tomaattisinisimpukoista, vaikka olisin voinut skipata itse simpukat ja syödä feta-tomaattikastikkeen keittona. Se se vasta hyvin valmistettua oli. Tässä vaiheessa singahdan keittiöön suupieliäni pyyhkien sillä avotulelle asetellaan pääruokaani eli kokonaista kuhaa. Liekit nuolevat kuhan kylkiä, savu nousee ja lisukkeet paistuvat rapeiksi siinä vieressä. Sanomattakin selvää, että tästä täytyy tulla hyvää.
Ja tulihan siitä. Kuhan kanssa on tarjolla varsin oiva salottisipuli-oregano-kapriskastike, aivan jumalaisia, uppopaistettuja maa-artisokkalohkoja ja grillattua salaattia. Muuta ei tarvita. Paitsi tietysti lasi mainiota Cloudy Bay Te Koko -Sauvignon Blancia, joka täyttää suun hedelmällään. Tuoksu iski vahvaa ruohoisuutta ja yrttisyyttä nenään. Hieman jo kavahdin sillä kovin vihreät Sauvignon Blancit eivät ole mieleeni, mutta maku yllätti runsaalla pyöreällä hedelmäisyydellään. Viini on ottanut makua myös ranskalaisesta tammesta. Nappivalinta siten tälle simppelille ja maukkaalle kuhalle. Kyllä kelpaa.
Mutta hitsit. Sitten sinne tulille nakattiin jättikokoinen pihvi. Vähintääkin kahdeksan senttiä paksu. Takaisin keittiöön siis, jutustelemaan. Saan kuulla, että liha on 4-5 viikkoa riiputettu luullinen naudan pihvi, jonka matka pöytään vie 45 minuuttia. Annoksesta tulee kahdelle -mutta luuttomia paloja paistellaan myös yksinäisille pihvin purijoille. Tässä vaiheessa varaan pöydän seuraavalle päivälle eli eiliselle, sillä tämä pihvi on maistettava. Pihviä ja punkkua. Mitä sitä muuta perjantaina.
Jälkkärilista on lyhyt ja ytimekäs, kolme eri vaihtoehtoa ja juusto. Suklainen päärynäkakku ja Sauternesia vastaava kullankeltainen makea juoma, Monbazillac Montbazillacin kylästä päättää mukavasti tämän herkullisen illallisen.
Yksi kritiikin sananen on pakko heittää tähän väliin. Ikkunan vieressä sijaitsevat pystypöydät – jollaisessa eilen ruokailin – ovat kiikkerät ja pari kertaa ne isot viinilasit seilasivat vauhdikkaasti kohti pöydän reunaa, kun pöytää kyljelläni kolhaisin. Apua!
Voi Werner, minkä teit! Tarjoilet aitoa, rehtiä ja kikkailematonta, mutta suunnattoman herkullista ruokaa kevyesti Välimeren ja Lähi-idän suuntaan kumartaen. Olet valinnut napakalle listalle kiinnostavia ja hyviä viinejä. Ravintolassa on tungosta ja tunnelmaa. Ei siis ihme, että marraskuun avauksen jälkeen paikka pullistelee asiakkaita ja pöytävaraus on must. Tiskillekin pääsee syömään, mutta eilen katselin, kuinka moni nälkäinen passasi tarjotun tiskipaikan. Miksi ihmeessä ? Siinä, jos jossain olisi mukava nauttia lasi kivaa viiniä ja maistella menemään Wernerin pikkusyötäviä frendin kanssa. Tosin kyllä siihen se pihvikin paistetaan, jos niin valitset.
Niin se pihvi? Se pihvi oli ihan 10 +. Liha itsessään oli niin maukasta, sopivasti rasvasta ja riiputuksesta aromia ammentanut, että totesimme, että ei liha kyytipoikana tarjoitua kastiketta juurikaan tarvinnut. Lisukkeina oli niitä samoja rapeita maa-artisokkia ja grillatta vihreää, kuten kalallakin. Kun siitä isosta – onkohan tämä tullut nyt selväksi -lasista hörppi päälle vuoden 1998 Baroloa, katseli kaupungin valoja ja kiinalaisen uuden vuoden ilotulitusta Ruttopuiston yllä, niin elämä tuntui aika sietämättömän kevyeltä.
Kiitos, ravintola Werner, me näemme uudestaan. Ja uudestaan.
Torstain illallisen tarjosi ravintola Werner.
Muita mukavia:
Ravintola Vinkkeli
Ravintola Toca
Ravintola Grön