Olen ystäväpiirissäni tunnettu siitä, että olen hyvin kaikkiruokainen. Mutta yhtä en syö. RIP, Päkä.

Bää, määkii eräskin ystäväni, kun en ota lammasta lautaselle. Mutta muistot elävät vahvoina. Näin pääsiäisen lähestyessä.

Vaikka Päkä on kasvanut ruohoa jo vuosikaudet, muistan edelleen sen märän, lempeän katseen, minkä lemmikkilampaani muhun loi, kun jaoin maailmantuskaani hälle. Päkä vain päästeli hävyttömiä röyhtäisyjä ja pullautti puolisulaneet ruohot uudelleen pureskeltavaksi. Ne leuat menivät sillä lailla hauskasti ristiin..

Kirjoitin myös ala-asteella aineen. Otsikkona, ‘Paras ystäväni‘. Kertomani jälkeen ei lie yllättävää, että ensimmäinen lause kuului näin: paras ystäväni on lampaani Päkä. Sori, rakkaat sisarukset, tuolloin Päkä ajoi ystävyydessä ohi. Liekö taustalla ollut joku raisu riita Aku Ankan lukuvuorosta tai vastaavaa.

Mutta, hypoteettisesti. Jos söisin lammasta, niin ostaisin pääsiäiseksi pieniä sisäfileitä, pujottaisin niitä paksuvartisiin, rasioissa myytäviin rosmariinitankoihin, paistaisin vartaat kauniin värisiksi ja tarjoaisin lisukkeena meheviä juuresranskalasia. Ja Ranskaan kun päästiin, niin viinikin tulisi Ranskanmaalta. Äskettäin maistamani Vallis Queyras olisi oikein kelpo viinikaveri – ja yllättävän hyvän hinta-laatusuhteen omaava ranskatar – tälle pääsiäisen perinteiselle lihalle.

Mutta rest in peace Päkä, mä panostan pääsisäisena nautinnollisiin brunsseihin. Lammasta ei ole meillä ikinä. Tai jos lammas meille eksyy, niin se on korkeintaan pehmolelumuodossa..