Blogikateus.

 

Joskus se iskee.

En ole koskaan pitänyt itseäni eritysen kadehtivana ihmisenä. Jos jollain menee hyvin, ei se ole itseltä pois.

Mitä se kadehtiminen edes hyödyttää? Ei siitä ainakaan parempi olo tule.

Mutta bloggaamisen myötä olen törmännyt yhteen kateuden laatuun, blogikateuteen. Ja sitä on vaikea karistaa. Se vaan vaanii jossain ja hyökkää, kun et arvaakaan.

Juttelin taannoin bloggaajakollegan, ihanan Suolaa ja hunajaa Jonnan kanssa. Jonna katseli keittokirjaani ja totesi, että kuvani ovat niin kauniita. Ja jatkoi sitten, että käy aina tsekkaamassa tiettyjen bloggarien, kuten muun muassa minun, uusimmat postaukset. Totesin siihen, että samat sanat ja että mielestäni hänellä on yksi kauneimpia blogeja Suomessa.

Molempia nauratti, kun lähes samaan ääneen totesimme, että kun vierailemme toistemme blogeissa, blogikateus nostaa päätään. On pakko lähteä blogista pian pois, kun tulee ihan ranteet auki-fiilis. Kuinka tuo on taas voinut ottaa noin ihastuttavan ja tunnelmallisen kuvan jostain kerrassaan nerokkaasta reseptistä. Sitä ei vaan kestä. Tyhmää, tiedän. Mutta väistämätöntä.

Ehkä blogikateuden ydin piilee siinä, että se, mitä toinen on luonut, on ainutlaatuista. Sitä on mahdotonta edes yrittää kopioida. Jokaisen kuvassa näkyy oma kädenjälki ja vaikka saisi inspiraation jotain  kuvasta, ei mitään kuvaa pysty yksi yhteen toistamaan. Siinä näkyy aina se oma leima, oma tapa kuvata.

Onneksi tämä ei ole vaarallinen tauti ja lähinnä se naurattaa. Tarjoankin nyt  Jonnalle näin virtuaalisesti syksyn maukkainta jäätelöä, omenasta tietenkin.

Mutta summa summarum. On upeaa, että Suomesta löytyy useampia inspiroivia ruokablogeja, joissa kuvat pysäyttävät, reseptit innostavat ja teksti soljuu mukavasti.

Kyllä meillä osataan!