Ranskalaisuuden jalanjäljissä.
Brasserie Le Havre hakee bistromaisuutta. Kuninkaallisessa ympäristössä. Katsotaan. .
Puolenkymmentä kristallikruunua, korkeista ikkunoista siivilöityvää kirkasta kevätvaloa. Vaaleaa ja kultaa. Katto tuolla korkealla. Listan tarjooman lukeminen herauttaa vedet kielille. Kaikkea pientä ja kivaa.
Toisaalta – tarjoilijat kirjavine essuineen kuin leipomaan lähdössä, listan ulkonäkö kielii ketjuun kuulumisesta. Tarjoilu hidasta ja haparoiva, joskin ystävällistä. Glamourympäristö ja bistrokonsepi, hassua.
Se valon määrä..
God is in details, sanotaan. Ja alkekirjoitan tämän. Niissä parhaissa ravintoloissa palvelu tulee iholle, viinilista saa pökerryksiin, jännät kattaukselliset yksityiskohdat ihastuttavat ja luovat sen ylimääräisen elämyksen. Kaikki on käsin ja itsetehtyä. Leivistä ja kastikkeista alkaen.
Näin ei Brasserie Le Havressa ollut. Mutta kyllä ihan kelpoa ruokaa. Ja sehän on se pääasia, loppujen lopuksi.
Niitä mustia ja multaisia.
Le Havre kuikuilee nyt niin trendikkääseen bistromaailmaan. Simpukoita, ankkaconfitia, tartaria ja etanoita. Näin muun muassa. Hinnat ovat edulliset, hinta-laatusuhde toimii tämän tyyppiseksi paikaksi vallan mainiosti. Kunhan ei odota mitään elämää suurempia kulinaristisia elämyksiä. Vaan perushyviä, hyvänkokoisia annoksia juhlavassa ympäristössä.
Sini- ja vihersimpukka-annokset maistuivat lukuunottamatta sinisimpukkaliemen lievää öljyisyyttä. Etanat tirisivät pannullaan. Ankkaconfit oli murea, mutta muusia oli kyllä metsurin annos. Kahden suklaan jälkiruoka oli sievä, mutta mahtoiko olla pussituote?
Lapsuuden suussa poreilevia raksuja myös täällä.
Lounasta on myös kehuttu, brunssin käyn testaamassa. Haluan nähdä, miten viileä aamuaurinko siivilöityy unisille kasvoille..kuin kuninkaallisilla.
