Aika ryppyiset.
Sinne meni. Perunat maahan. Mutta ei maan alle.
Tämä tulee olemaan kolmas kerta, kun tulen syömään kesällä itsekasvatettua perunaa.
Ensimmäisellä kerralla istutin perunat kaiken taiteen mukaan. Muokkasin maan, upotin perunat 15 senttimetrin syvyyteen ja kuokin niitä ylös loppukesän sateessa onnellisena. Mutta olihan se. Työlästä tosiaan.
Toisella kerralla inspiroiduin 80-luvun, Enemmän iloa puutarhasta-kirjasta ja testasin viljelyä mustan muovin alla. Houkutti, kun tekstissä hehkutettiin, että perunat tulevat muovin alta puhtaina kuin kanamunat. Tulihan ne, ja muutama etana myös. Olihan tuokin vähän. Työlästä.
Perunahommia.
Mutta kun näistä kahdesta piti valita, niin siellä se Rikea makaa tasoitetulla maalla, jätesäkkien alla. Jätesäkki-istutus sai alkunsa, kun 80-luvulla etsittiin uusia käyttötarkoituksia muoville. Jätesäkkien ansiosta perunamaa ei pukkaa rikkaruohoa ja sadonkorjuukin on köykäistä: sen kun poimii puhtaat potut säkin alta.
Pari viikkoa idätin siemenperunaa valossa. Näin iduista tulee vahvempia, eivätkä katkeile istuttaessa niin pahasti. Hyvältä näytti.
Nuorennusleikkaus siellä säkin alla, pliis?
Miten ne perunat sinne säkin alle menee? Ensin tasoitetaan maa. Sitten perunat istuteaan n. 30x 30 sentin etäisyydelle toisistaan. Säkit tiiviisti kivien kanssa pottujen päälle ja kun pottujen idut alkavat nostaa päätään, tehdään muoviin sopivat reiät itujen kurkkia aurinkoon. Näin tein viimeksi. Nyt tasoitin maan, levitin säkin ja tein säkkiin reiät sopivalle etäisyydelle ja tuikkasin perunat rei’istä sisään. Nyt sitten odotellaan. Ja pelätään koloradokuoriaista, perunaruttoa, rengasmätää, perunasyöpää ja peruna-ankeroisia. Ei sen enempää. Eikä vähempää.